Kara on kehittynyt pyörivästä pyörästä. Jo neoliittikaudella ihmiset käyttivät kehruupyöriä langan kehrämiseen. Kehruupyörää käännettiin käsin ja lanka kierrettiin ja kelattiin pyörään. Länsi-Han-dynastian aikana kehruupyörät valmistettiin rautatangoista, joiden halkaisija oli ylhäältä ohuempi ja alhaalta paksumpi. Myöhemmin käsipyörässä käytetystä karasta tuli nykyaikaisen karan prototyyppi; se oli kapea sauva, joka oli tuettu kahdesta kohdasta. 1800-luvun alussa kehruukoneen kara keksittiin. Sen ylä- ja alalaakerit olivat liukulaakereita, joita ei tiivistetty. Koska se ei voinut varastoida öljyä tai estää pölyä, se vaati päivittäistä voitelua ja oli altis saastuttamaan koneen osia ja lankaa. Myöhemmin sitä parannettiin siten, että ylempi laakeri ja karan pohja suljettiin koteloon. Tällä hetkellä karan nopeus oli vain noin 6000 rpm. Karan nopeutta ja pakkauskapasiteettia on lisättävä, joten karan rakennetta on parannettu jatkuvasti.

1900-luvun alussa Saksa aloitti rullalaakerikarojen valmistuksen: ylemmässä laakerissa käytettiin rullalaakereita säteittäisten kuormien kantamiseen, kun taas alempi, jota kutsutaan karan alustaksi, kannatti karan painoa; nämä kaksi yhdistettiin jäykästi ja muodostivat jäykän karan, jonka karan nopeus oli 8000–12000 rpm. 1950-luvulla kehitettiin karat, joissa oli elastiset tuet karan pohjassa, nimeltään elastiset karat. Myöhemmin karan parannukset keskittyivät tukirakenteen tutkimiseen nopeuden lisäämiseksi. 1970-luvulla puuvillan kehruukaran nopeudet olivat saavuttaneet yli 18 000 rpm. Suuret nopeudet aiheuttivat melua, lisännyt virrankulutusta ja kiihdyttivät koneen osien kulumista, mikä nousi tutkimusaiheiksi. Kehruuraaka-aineiden ja -lajikkeiden moninaisuuden sekä teknologisen kehityksen ansiosta karatyypit ovat muuttuneet yhä monimuotoisemmiksi, kuten viskoosifilamenttien kehruussa käytettävät sähkökarat, puuvilla-, villa- tai kemiallisten kuitufilamenttien kierrekoneissa käytettävät kaksoiskierretyt karat sekä hienokierrekoneissa käytettävät ontot karat jne.



